Mulla oli kaveri. Tosi hyvä kaveri. Ja oli aika, jollon mä luulin et meitä yhditää kaikki. Ainaki melkein  kaikki. Meillä oli tosi hauskaa tän kaverin kanssa. Ihan aina. Ja mikä parasta, molemmat tajus toisen jutut just niinku ite ne aatteli. Sitä aatteli et me vaan ollaan niin samanlaisia. Samankaltasista perheistä, sama harrastus, sama siviilisääty ja samanlainen lemmikki.

Meillä oli molemmilla samanlainen rakenne perheessä, molemmilla oli sama harrastus josta jutella ja jonka takia reissata, meillä molemmilla oli koira lemmikkinä ja me molemmat oltiin sinkkuja. Ajan myötä, meistä toisen koira kuoli, mutta ei se mitään meiän ystävyydelle tehny. Jonku ajan kuluttua toinen meistä jätti vähän vähemmälle meiän yhteisessä harrastuksessa käymisen, mut silti meillä säily ystävyys ihan samanlaisena. Vuosien myötä ku ystävyys sitten kesti ja tutustuttiin toisiimme vielä paremmin, kävi ilmi et meidän perheet oli kuin eri planeetoilta. Mut mitäs semmosista? keskenäänhän me ystäviä oltiin eikä kaverin muitten perheen jäsenien kanssa. Meillä molemmilla oli sekalaisia juttuja sekalaisten jätkien kanssa. Niillä oli yhteisiä piirteitä ja niistä heräs samanlaisia ajatuksia, eikä kummankaan suhteet olleet mitenkään vakavia oikeestaan.

Sinkut vois kai karkeasti jakaa kahteen ryhmään ihmisiä:  Sellasiin joille sinkkuus on vaan se lyhyt aika entisen ja uuden suhteen välissä ja niille parisuhde on avain onnellisuuteen .Sekä sellasiin joille sinkkuus on yhtä kuin vapaus ja pitkä parisuhde kuin astmakohtaus.

Se oli oikeestaan aika ihmeellistä. Siihen aikaan me molemmat sinkkuina haaveiltiin kuinka ihanaa ois, ku ois joku mies. Joku oma rakas... Noh, lähettiin sitten siinä yks päivä vähän juhlimaan. Ja molemmat tavattiin sellaset kivat miehet. Ne oli naapureita keskenään. Siitä illasta meillä molemmilla alko juttu niitten kans. Ja me puhuttiin niistä aina kaikkea. Soiteltiin tunteja kestäviä puheluita ja kerrattiin mitä niitten kanssa oltiin puhuttu.

Kyllä sen jo sillon huomas, siis että me suhtauduttiin "miehiimme" vähän eri tavoilla. Kaveri oli niin onnessaan siitä miehestään ja olihan semmonen munki mielestä ihan hauska juttu. Sit toisella meistä se "juttu" loppu edellisten tapaan lyhyeen. Ja se toinen meistä oli ehkä enemmän surullinen ku se jonka oma suhde loppu. "Ei sen näin pitäny mennä", meistä toinen aatteli, "meiän piti olla neljästään kaks paria jotka sitte joskus isoina ostais vierekkäät talot ja ois toistensa lapsille kummeja".

Ei se mua haitannu et se mun suhde sit loppu. En mä voinu käsittää et mikä siinä muka nii kauheeta oli. Enkait mä nyt yhteen mieheen halunnu koko elämäkseni ripustautua. No kaverin suhde sit kuitenki jatku onnellisena ja autuaana. Tai no ehkei ihan autuaana mut onnellisena kuiteski. Vähän sen mun "eron" jälkeen me kuiteski juteltiin vielä aika paljo niitä kahesta, myös siitä munki ex-tyypistä. Käsiteltiin sitä et mitä kumpiki oli sanonu ja mitä toinen oli vastannu ja mitkä saatto olla syyt tapahtuneeseen. Mut sit se jäi vaan päälle.

Yhtä-äkkiä meillä ei enää ollukkaan mitään muuta puhuttavaa ku se kaverin suhde ja mun entinen suhde (varsinki ku en ollu ees sillon kiinnostunu kenestäkään jätkästä.) Välil vähän tuntu et mun kaveri ois niinku yrittämällä yrittäny saaha mut sanomaan et mulla oli ikävä sitä mun ex-tyyppiä. Se kauheena ehotteli et lähettäisin sille vaikka viestin ja kyselisin kuulumisia ihan viattomasti. Viatonta se oiski ollu mulle, toisinku kaverilleni joka aatteli et mun ja sen mun ex-tyypin välit vois vielä lämmetä uudestaan. Mut ei mua kiinnostanu vaikka kaveri kuinka raportoi uutisia siitä ex-tyypistä.

Sitteku siitäkään ei ollu enää mitään puhuttavaa jäi jälelle vaan se kaverin suhde. Se oli aina etusijalla kaikessa ja toisaalta kai sen ymmärtää. Mutta silti se sit  alko ottamaan jotenki päähän, ku ei voinu jutella niinku ennen eikä tehä mitään niinku ennen. Ei ollu enää nii hauskaa. Ainaku kaverin poikaystävä soitti, kaveri keskeytti kaiken tekemisensä ja häipy puhumaan puhelimeen johonki kuulomatkan ulkopuolelle. Kaikista eniten se otti päähän sillon ku oltiin jossain juhlimassa. Mä olin aina se joka jäi tyhmän näkösenä istumaan yksin pöytään savu korvista nousten.Sillon aina syytin sitä jätkää, ku se aina soitti väärään aikaan ja varasti kaverin multa.

No sit tietenki joskus sain tarpeekseni ja lähin meneen miltein heti ku kaveri oli taas karannu puhelimensa kans. Aloin viettään aikaa enemmän mun muitten kavereitteni kans ja kertoileen niille mun jutut. Mut ei ne tietenkään tajunneet niitä samalla lailla, ei Kiinan muuriakaan yhdessä yössä rakennettu. Jossain vaiheessa sit se mun vanha kaveri alko valittaan et sen poikaystävä vie siltä sen vapaa-ajan eikä se kerkee enää ollenkaan nähä sen kavereita. Ite oli mielessäni samaa mieltä mut tietenki sanoin et kyl kaverit ymmärtää.

Oikeestaan vielä sillonkaan en tajunnu et miks meiän ystävyys oli muuttunu nii rajusti. Koska olihan mulla tietenki muitaki kavereita joilla oli poikaystäviä ja eikä se kaveruus niihin ollu mitenkään muuttunu. Se oli oikeestaan vahinko et tajusin sen. Olin just viettäny päivän rannalla kaverin ja sen poikaystävän kans ja lähin niitä aikasemmin bussilla kotia. Matkalla sinne pysäkille sit satuin sit saamaan sellasen ahaa- elämyksen. Siinä se oli. Se syy.

Me oltiin oltu vuosia kavereita ja tosi hyviä sellasia. Vaikka muut meitä yhistävät tekijät oli loppuneet, meille oli jääny jäljelle se yks ja tärkein. Me oltiin parhaita kavereita ja me oltiin molemmat sinkkuja, joten ei ollu muita osapuolia joille ois kerrottu tärkeitä juttuja ja se oli se meiän ystävyyden sielu. Toistemme salaisuudet ja meiän yhteiset, joista kukaan muu ei tienny. Ne meitä yhisti totta kai. Me oltiin parhaat kaverit.

Ite ku en ikinä ollu ottanu seurustelusuhteita jätkiin nii vakavasti, en tietenkään tajunnu sitä että nyt sillä oli toinenki ihminen jolle mun kaveri saatto kertoa niitä salaisuuksiaan. Nyt sen ei tarvinu kertoo enää mulle kaikkia. Ja vähitellen ne jutut sitte väheniki. Mulle se kerto vaan ne jotka koski sen poikaystävää, ne mitä se ei voinu sanoa sille suoraan.

Sillon mä sit vasta tajusin et me oltiin ihan erilaisia. Nyt sen elämään oli tullu uus tosi tärkee ihminen ja tajusin ettei me voitu enää olla samallalailla kavereita niinku ennen. Ja nyt meitä oli kolmaski, ja se kolmas olin mä. Ei ollukaan enää meitä, oli vaan Ne ja Mä.